perjantai 1. syyskuuta 2017

Kun ylikunto iskee

Ylikunto - minulla? Epäusko, pettymys, epätoivo - tunteet, joita kävin läpi tässä prosessissa. Tai no tämä prosessihan on aivan vasta aluillaan, sillä olen juuri sisäistänyt ja ymmärtänyt asian. Tästä toipuminen sitten vasta alkaa. Eikä valitettavasti kukaan osaa sanoa, kuinka kauan aikaa se tulee viemään.

Kerron tässä nyt lyhyesti oman tarinani siitä, kuinka ajauduin ylikuntoon ja miten se ylikunto käytännössä ilmenee. Ilmiötä ja tilaa selittääkseni jaan muutaman hyvän aihetta avaavan linkin (tässä ja tässä).

Kuva



Mulle on aina ollut hirveän vaikeaa pudottaa painoa. Olen ajatellut sen johtuvan epäkäytännöllisestä suhteesta suuren ruokahaluni (ja vatsalaukkuni koon - syön miehet päydän alle) ja pienen kulutukseni (levossa alle 1300kcal) kesken. Myös ravinnon talteenottoprosessi on toiminut kohdallani vähän liiankin hyvin. Lisäksi mulla on todettu hidas aineenvaihdunta aktiivisesta elämästä ja suhteellisen suuresta lihasmäärästä huolimatta. Kuitenkin kun oikein olen panostanut ja tarkasti seurannut niin kulutusta kuin ruoasta saamani energian määrää, on kiristely ollut mahdollista.

Kuitenkin varmuudella voin sanoa, että ainekaan viimeiseen puoleentoista vuoteen kroppani ei ole toiminut niin kuin pitää. Maltillisella tahdilla ja oppikirjan mukaan menneet rasvanpolttoyritykseni (kuten esimerkiksi toissakeväinen tänne raportoimani) eivät ole tuottaneet tulosta, sillä heti kun olen saanut vähemmän energiaa kuin kulutukseni on (max -500kcal/pvä) on kroppa vetäissyt itsensä säästöliekille. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että esimerkiksi menkat ovat jääneet pois heti, kun on menty miinuskaloreilla (kummallakin dietillä), eivätkä ne ole palanneet ennen kuin olen alkanut taas syödä reilusti.

Tavallisestihan menkat voivat jäädä pois mm. kisadietin loppuvaiheessa, kun painonpudotus on viety äärimmilleen ja kropassa ei ole paljoa tiputettavaa jäljellä. Minun tapauksessani tämä tapahtui heti miinukselle jäätäessä ja rasvaprosentin ollessa ties kuinka korkealla. Sen lisäksi ns. normaalilla ruokailulla vain lihon. Tänä vuonna on tullut koko kevään jatkuneesta tarkemmasta syömisestä ja aktiivisesta treenaamisesta huolimatta 8 ylimääräistä kiloa! Tämä viittaa siihen, että hormonitoimintani on aivan sekaisin.

Muita puolentoista vuoden aikana kohtaamiani oireita ovat hurja nesteen kertyminen kroppaan, väsynyt ja uupunut olo ja toisaalta taas nukahtamisen vaikeus ja joka öinen yöheräily. Tuntuu myös siltä, että huomiointikykyni on heikentynyt ja muistini huonontunut. Lisäksi palelen helposti ja raajani puutuvat erittäin herkästi. Ihoni ja hiukseni ovat kärsineet kuivuudesta aina ja näköni on myös viimevuosina huonontunut. Tähän päälle mulla diagnosoitiin pari vuotta sitten hetkellisesti munuaisten vajaatoiminta (korjaantui kun kiinnitin huomiota nauttimani proteiinin määrän) ja myöhemmin todettiin IBS. Tiedossa oli myös, että mulla on ollut melkein liian alhainen verenpaine ja ruumiinlämpöni on asteen verran normaalia alhaisempi. Kaikki viittasi - ei ylikuntoon - vaan todella selkeästi kilpirauhasen vajaatoimintaan.

Sitä alettiin sitten tutkia. Ensimmäiset kilpirauhastestit T4V ja TSH olivat viiterajoissa, mutta sehän ei tarkoita, etteikö jotain vikaa silti olisi ja jatkoinkin erikoislääkärille, joka laittoi lähetteen tarkistaakseen myös T3V ja kilpirauhasvasta-aineen arvot, sillä kaikki ongelmat kilpirauhasten toiminnassa eivät näy perustutkimuksissa. Lisänä tutkittiin lisämunuaisarvot. Lääkäri tarinoideni jälkeen ja minut tutkittuaan totesi, että vajaatoiminta on varma tai todennäköinen ja kohdallani se luultavasti johtuu hypotalamuksen "vääristä" käskyistä kilpirauhaselle, jotka taas johtuvat kovasta treenitaustastani ja "fitness-tyyppisestä elämäntavasta".
Puhetta oli myös ylikunnosta, jonka tässä vaiheessa kumosin, sillä eihän mulle voi sitä tulla, kun elän niin terveellisesti: treenaan 5-6 kertaa viikossa n. 40-60 min/kerta ja teen toimistotyötä ja kotonakin otan yleensä vain rennosti (eli ei paljoa muuta rasitusta). Syön ravitsevasti, säännöllisesti ja huolehdin hiilarien saannista treenien ympärillä. Stressitekijöitä ei elämässäni pahemmin esiinny. Mietin, että urheilijatkin voivat vetää kahdet pitkät treenit päivässä, joten kyllähän mulle 1-2 välipäivää viikossa riittää varsinkin, kun treenaan niin monipuolisesti. Lisäksi olen noudattanut elämäntapaani n. 6 vuotta, joten kyseessä ei ollut äkillinen treenipuuskakaan, joka olisi johtanut ylikuntoon.

Labratulokset tulivat ja yllätyksekseni kaikki arvot olivat jälleen viitearvojen sisällä
. Olin oikeasti pettynyt, vaikka varmaan pitäisi olla vain iloinen, ettei kropasta löydy vajaatoiminnan kaltaista lääkityksen vaativaa vikaa, mutta olin niin turhautunut oireisiini ja halusin voida hyvin. Sitten luin potilaskertomukseni OmaKannasta ja tarkistin siitä verenpaineeni, joka näytti aivan liian korkeaa lukemaa! Minullahan oli aina ollut vähän liian matala verenpaine ja nyt lukemat olivat jo yli korkean verenpaineen rajan. Lisäksi leposykkeenikin oli hurjan korkea. Tässä kohtaa hälytyskellot alkoivat soida. Olisikohan kroppani sittenkin ajautunut ylikuntoon?

Rupesin selaamaan oirelistaa, johon jo edellä mainitut kohonneet arvot kuuluivat. Ylikunnossa myös hormonitoiminta menee sekaisin, kun kroppa on kroonisesti ylirasittunut. Lisänä tajusin, että ylenpalttinen hikoiluni treeneissä kuuluu oirekuvaan. Kuten myös uniongelmat. Olihan mulla aina välillä ollut myös kovia sydämentykytyksiä iltaisin. Jopa meluherkkyys, josta olen leikilläni valitellut on ylikunnon oire. Myöskin "aivosumu" ja oppimisvaikeudet kuuluvat tilan psyykkisiin oireisiin. Ystävälleni kerrottuani epäilyt kysyi hän tuntuuko painetta päässä, kun pitää päätä alhaalla. Vastaus tähänkin on kyllä.

En kuitenkaan kokenut, että haluni liikkua olisi juurikaan vähentynyt
eikä minulle varsinkaan ole kehittynyt mitään inhoa liikuntaa kohtaan, mutta näin jälkikäteen mietittynä olen kyllä kokenut liikkumaan lähtemisen vähän epämiellyttävänä, mutta kun olen päässyt treenaamaan, on se ollut mielekästä. Sen sijaan muutamana viime kertana (sanotaan ehkä noin kuukauden verran) ovat treenit tuntuneet erityisen rankoilta. Olen hikoillut hulluna ja kerran mulle meinasi tulla huono olokin eräällä kovatemposella ohjatulla tunnilla, vaikka normaalisti sellaista ei koskaan tapahdu, sillä uskallan väittää, että vauhtikestävyyskuntoni on erinomainen. Suorituskykyni oli siis heikentynyt.




Kroppani on siis ollut niin pitkään ylirasitustilassa, jolloin se ei ole päässyt palautumaan, että tila on kroonistunut aiheuttaen ylikunnon. Uskon tilanteeseen vaikuttaneen merkittävästi se, että suurin osa treeneistäni on ollut kaikessa vaihtelevuudessaan kuitenkin erittäin kovasykkeisiä räjähtävyyttä ja vauhtikestävyyttä harjoittavia, joten niissä hermosto on joutunut koville. Harvemmin tein mitään puolitehoilla. Voimatreeneissäkin pidin palautusajat minimissä ja tein suht pitkiä sarjoja hyvillä sykkeillä. Pidempien treenitaukojen pidossa myönnänkin sitten olleeni aika huono. Niitä tuli pidettyä viimeisen vuoden sisällä lähinnä ulkomaanlomilla (5 kpl) ja silloin, kun olin kipeänä. En kuitenkaan missään vaiheessa tuntenut, että treenaisin liikaa taikka, etten jaksaisi. Muita ylikuntoon päätymisen johtaneita asioita on mahdoton itse lähteä arvailemaan. Voi kun sen voisikin tietää päältäpäin mitä kropassa milloinkin tapahtuu!

Miten tästä sitten toivutaan? Ylikuntoon ei auta kuin lepo. Nyrkkisääntö on, että mitä pidempään on taistellut tilaa vastaan, sitä pidempään palautumisen oletetaan kestävän. Nyt kun mietin tilaani taaksepäin, niin puhutaan ainakin siitä puolestatoista vuodesta, jonka aikana hormonitoimintani on ollut sekaisin ja mainitsemiani oireita on ilmennyt. Toivon todella, että palautuminen ei veisi samaa aikaa! Toisaalta "rankemmat oireet" ovat olleet vasta nyt kuukauden sisään, joten sormet ristissä toivon, että jo kuukauden treenitauko auttaisi. Eniten odotan sitä, että hormonitoimintani palautuisi ja kroppani alkaisi toimia, niin kuin kuuluu. Ylikunnossa suositeltavaa on kuitenkin liikkua rasittamatta itseään eli toisin sanoen aion käydä jatkossa kävelyillä, polkea kuntopyörää ja korkeintaan tehdä kevyttä jumppaa, jossa en hengästy.

Ja minä kun luulin, että tästä alkaa kunnon energinen treenisyksy kilot karistaakseni, mutta ei, sohva kutsuu sen sijaan. Jouduin sanomaan myös ei eiliselle puolimaratonille, jolle olin ilmoittautunut (en tosin ollut yhtään harjoitellut sitä varten). Syksystä on siis odotettavissa henkisesti tosi rankka. Liikunta kun on ollut henkireikä. Yritän kuitenkin nauttia vapaa-ajasta, nyt kun sitä on enemmän. Asennoidun myös parantumiseen ja tulevaan optimistisesti!

Miksi kerroin tästä blogissa? Siksi, että joku innokas treenailija osaisi tunnistaa merkit ajoissa ja tajuaisi levon merkityksen paremmin kuin minä. En osannut edes pelätä, että näin voisi käydä.

Lisäksi kaipaisin kipeästi neuvoja ylikunnon läpikäyneiltä ja siitä enemmän tietäviltä! Miten tuli? Miten palauduit? Mikä auttoi? ja kauan kesti? Lisäksi, jos joku tietää näiden taustatietojen valossa paremmin tai enemmän, mikä kohdallani tilaan saattoi johtaa, please inform me!


Voit seurata minua ja blogiani myös
 Facebookissa: Life à la Sara, Instagramissa: @lifealasara, Snapchatissa: @zarrdis

7 kommenttia :

  1. Voi ei! Tosi ikävä kuulla. Mulla ei ole ollut ylikuntoa mutta tiedän miltä tuntuu kun ei pääse treenaamaan, sillä itse kärsin raskauden aiheuttamasta vatsalihasten erkaumasta, jossa myöskin varmaa tietoa palautumisesta ei ole. Kuulostaa pieneltä vaivalta mutta hoitamattomana johtaa vakaviinkin ongelmiin.. Mulla on ollut asiakkaana ylikunnosta kärsivä ja hän joutui ainakin vuoden olemaan treenaamatta. Mutta noi palautumiset on tosi yksilöllisiä että siinä mielessä ei kannata stressata. Ja sulla onkin hyvä asenne :) tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ikävä kuulla! Pitää vaan koittaa olla stressaamatta noita ja keksiä jtn muuta mielekästä puuhaa samalla kun kuntouttaa :) Pelkään kanssa, että voi olla pitkä prosessi, mutta kestää minkä kestää, näille kun ei voi mitään (ainekaan jälkikäteen :D). Tsemppiä sinnekin ja kiitos kun kommentoit! :)

      Poista
  2. Morjens Sara!

    Tähän voisin sanoa lyhyesti, että been there done that. Kohta kahden vuoden palautumisprosessi takana ja vieläkään ei ole valmista, mutta päivä kerrallaan. Blogistani löydät tietoa tarinastani sekä vinkkejä terveydenhuollon suhteen sekä muutamia kirjasuosituksiakin yms. Kyllä tästä vielä noustaan, kumpainenkin!

    Tsemppiä syksyyn!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka! Ompas sulla mennyt pitkään, tosin voiton puolella jo varmasti! Pitää ehdottomasti käydä tutustumassa sun kirjotuksiin aiheesta, kiva kun ilmoittauduit! :)

      Kiitos, samoin sulle!

      Poista
  3. Hei Sara! Eksyin sattumalta blogiisi (itse asiassa reseptibongailun yhteydessä) ja tämä postauksesi ylikunnosta sai minut pysähtymään. Olen pari vuotta kärsinyt erinäisistä oireista, joita pitkälti olen selittänyt elämääni kohdistuvalla voimakkaalla kriisillä ja siitä aiheutuvilla seurauksilla. Olin aina pitänyt itseäni melko epäliikunnallisena, vaikka liikunta on kuulunut aina jossakin muodossa harrastuksiini. Pari vuotta sitten liikunnan määrä ja syönnin kontrollointi lähti kuitenkin käsistä paremman itsetunnon tavoittelun toivossa, eikä kriisi yhtään helpottanut tilannetta. Kesti aikani ennen kuin ammattilaiset saivat minut ymmärtämään, että kriisin lisäksi olin ajautunut syömishäiriöön ja pakkoliikunnan kierteeseen. Minä, joka olin aina rakastanut syömistä ja leipomista, olin yhtäkkiä alipainoinen ja aliravittu, vaikken koskaan ylipainoinen ollut ollutkaan. Minä, joka inhosin aiemmin ihmisiä, jotka kaupassa lukivat tuoteselosteita, sain nyt itseni kiinni samasta puuhasta. Vähensin hiilareita ronskilla kädellä liikunnan määrän lisääntyessä. Sen lisäksi että kärsin kroonisesta unettomuudesta, kriisin aiheuttamasta mielen järkkymisestä, oli kroppani kokenut valtavan fyysisen rasituksen painonpudotuksen yhteydessä. Ja tästäkin huolimatta piiskasin itseäni liikunnalla.

    Paino on nyt kuitenkin noussut ja elämä muutoinkin kaikin puolin tasaantunut, mutta oireet eivät ole ottaneet hellittääkseen. Oirekuva on koko parin vuoden ajan muuttanut ajoittain muotoaan ja tänä syksynä olen seurakseni saanut ikäviä lihasoireita. Minulla on esiintynyt paljon sumuisuutta, epämääräistä huimausta ja kognitiivisia häiriöitä. Tuntuu, ettei mikään ruoka oikein sovi kropalleni ja uuvun herkästi. En jostakin syystä edelleenkään osaa mieltää itseäni terveyden perikuvaksi, vaikka liikun 3-6 kertaa viikossa ohjatusti ja tarkkailen edelleen höttöhiilareiden määrää. Kilpirauhasarvojani on seurattu koko sairasteluni ajan ja ne ovat olleet kaikki viitearvojen alapuolella. Oireet ovat välillä todella pahoja ja olen ravannut lääkäriltä toiseen. Silti lääkärit toteavat vain, että tilannetta seurataan ja käyn säännöllisesti verikokeissa. Tämä seuranta ei kuitenkaan paljoa lohduta silloin, kun oireet ovat voimakkaat ja tuntuu, ettei arjesta jaksaisi suoriutua.

    Tuntuu niin tutulta tuo kuvaamasi tilanne, jossa toivoo, että tutkimuksista löytyisi jokin selittävä tekijä samalla kun tietoa normaaleista arvoista huojentaa mielen. Silti haluaisi tälle kaikelle selvän selityksen. On jotenkin vain vaikea ajatella, että liikkuu liikaa, kun moni muuhan liikkuu vieläkin enemmän ja tehokkaammin. Tai että kyllähän moni vetää ruokavalionsakin äärimmisen terveelliseksi, kun omassa ruokavaliossa ei ole koskaan voinut tinkiä herkuista. On niin ristiriitaista yrittää olla liikkumatta, kun samaan aika pelko lihomisesta ja sitä kautta huonosta itsetunnosta hiipii mieleen. Kunpa vain saisi niin mielen kuin fyysiselläkin tasolla jotenkin nämä kaikki tasapainoon ja kropan toimimaan normaalisti!

    VastaaPoista
  4. Moikka! Kiitos paljon kommentistasi ja että jaoit kokemuksesi :) Ikävä kuulla, että tilanne on tuo, eikä oireet ole helpottaneet.. Kropan toiminta on kyllä niin ihmeellistä ja on vaikea tajuta kuinka kaikki tosiaankin ovat yksilöllisiä sen suhteen.

    Uskon kuinka turhauttavaa on kerta toisensa jälkeen saada tuollaisia uutisia ja ettei tilaa tunnisteta saati, että tiedettäisiin miten siitä parantua! Tietämättömyys tulevasta on ahdistavaa. Tiedän hyvin miltä tuntuu pelätä, että lihoo (tai omalla kohdallani hyväksyä se, että on lihonut ja toivoa ettei enempää tulisi), muttei sitten samalla saa/pysty tekemään asialle mitään, kun kroppa ei toimi niin kuin pitää, eikä sitä koske samat lainalaisuudet... Oletko kokeillut totaalilepoa esim. parin kk ajan? Jos se antaisi tarvittavan parantumisajan? Itselläni näytti jo ihan hyvältä 2 kk levon jälkeen, mutta eilen kävin aerobic-tyylisellä tunnilla ja tuloksena sykkeet nousivat melkeen 190 (normaalisti max 180) ja tuloksena tuli kova paine päähän, joka jatkui koko illan.. Rauhallisemmin siis vielä jatkossa. Tsemppiä, malttia ja uskoa sinnekin jatkoon! :)

    VastaaPoista
  5. Itselläni vastaavanlaiset oireet (uupumus, hengästyminen, sykkeen nopea nousu, lihaskivut ym. lista on pitkä) selittyivät ylikuormituksen lisäksi matalalla ferritiiniarvolla (rautavarastot). Nyt kahden kuukauden rautakuurin jälkeen alkaa helpottaan suunnasta ja toisesta. Vielä en juokse (kolme kuukautta tauolla, kun meni överiks). Suosittelen mittauttaa ferritiini-arvon. Se on usein selittävä tekijä epämääräisille oireille varsinkin naisilla, jotka harrastaa kestävyyslajeja.

    VastaaPoista

Kiitos kaunis ♥